Taideopiskelijat hädissään

Poikkean taideyliopiston Kuvan kevät – maisterinäyttelyyn. Kiinnostaa, miten nuoret asemoivat itsensä maailmaan? Näyttelyn naisoppaat ilahtuvat kun joku muukin kuin opiskelukaverit tulevat katsomaan heidän töitään.

Varoen kerron heille vaikutelmiani: näyttelyn nuorille maailma näyttäytyy etäisenä, sotkuisena, pelottavana, hylkyinä. Päähuolena heillä näyttäisi olevan selviytyminen. Pälyilevät kuin seepralaumat savannilla. Eikö ihmisellä ole elämässä muuta tehtävää kuin yrittää selviytyä. - Mauno Koivistoko moisen heille opetti. "Suomen idea on selviytyä". Näin matalaa näkemystä en koe omakseni.

Missä on leikki, missä ilo, riemu ja taistelutahto. Oppaat antoivat minulle näyttelykirjasen, jossa taiteilijat kertovat ajatuksistaan. – Suuri kiitos, parasta mitä olen pitkiin aikoihin lukenut.

Poimin kirjasesta lauseita:

• Syvä tarve yhdessä värähtelyyn. Tarvitaan johonkin kuulumista, suhteissa olemista taiteen tekemisen tapana ja päämääränä.
• Taiteen tekeminen edellyttää avoimuutta, läheisyyttä maailman kanssa, antautumista, irti päästämistä, altistumista, ei eristämistä muista.
• Kytkeytyminen maailman virtauksiin, muodostelmiin ja merkityksiin.
• Herkistynyt olemisen tapa. Taiteen tekeminen kuuluu kaikille, ei vain taiteilijoille.
• Oleminen on vuorovaikutuksen intiimi tanssi. Minuuden kokemus ja mielen muodostuminen on aina velkaa toisen olemassaololle.
• Suhteessaoleminen on yhteiskunnan keskeinen piirre. Vapaus itseymmärrykseen toisen kautta ja hänen kanssaan. Jokaisen on voitava avautua tälle alttiudelle.
• Kuvataideakatemia on hybridi. Opiskelussa tulee korostaa keskinäistä vuorovaikutusta. Taiteilijaksi ei tulla ilman keskustelua.

Taideyliopistolla siis keskustellaan. nuorten kesken. Toisin on laita rehtoritasolla. Siellä melskataan kansallista yksimielisyyttä, Koiviston selviytymistä.