Vaietut, ressut, alepan kassat - Syysprinssi

 

”Kommunismi on kuollut. Realismi on kuollut. Punk elää ja jyrää alleen kaiken mitä on ollut. Me olemme virhe. Me emme kannata ketään emmekä mitään. Me emme usko kehenkään emmekä mihinkään, paitsi itseemme. Ja itseämme me emme ota vakavasti. Mutta me tiedämme että alussa oli sana ja tuo sana oli – häh. Se on meidän totuutemmne ja johtoaatteemme. Sillä fiksuja emme ole, ässiksi emme tule. Olkaamme siis – ulalla.”

1980-luvun kuvaksi, nuorison narsismin ja hybriksen ruumiillistumaksi tuota kutsuttiin.

Hybriksellä se alkaa, hybriksellä se surfaa, lapin lahteen se päätyy. Suomi on lapin lahti. Aleksis Kivi sai huoneen kulmasta. Suomi on mielisairaala. Suomi on television viihdeohjelma ja spede. Käkätys. 

Tänään, 2020-luvlla henki on sama. Natalia hirnuu Ylenaamussa. Tiedekulman lavalla Mikkolan Iina kertoo 10-sentin koroissaan kuinka hän kouluaikansa näytelmässä kusi näyttämön lattialle. Viihteen, tieteen, politiikan, taiteen kärkeä elähdyttää kokovartalonarsismi. 

Masennetut, vaietut, haavoittuvat, ressut, alepan kassat – toisaalla. 

Elokuvassa Syysprinssi rakastavaisten yhteiskirjoittaminen kääntyy syyttelyksi. En kirjoita sinusta enää koskaan.

Kenet palkitaan, kenen ympärillä pörrätään, kuka jää tasanteelle, yksin. Kuka tervehtii ketä, kuka kaulailee ketä, ketä ei huomata. Lakkasi tuntemasta vaikka Leighton Houseen asteltiin, kiitos mukista. Vastaantulija kadulla piiloutuu salamannopeasti kännykän taakse, kirjamessuilla Poesian myyjä kääntyy selin ja on räpläävinään kännyä. Ihmiset ajetaan kilpailemaan toisiaan vastaan. Työssä, taiteessa, tieteessä, yliopistossa, akatemiassa, rahasta, apurahasta, loukossa ja sopessa. Kilpailusta tehdään elämisen pakko, tällä luonnollistetaan yhtiöiden kilpailu toisiaan vastaan: sinä kuolet, minä kasvan. Akatemian kyljestä rahoitetun yliopistotutkielman – kuopat ja kuplat, biases and bubbles – julkistus Tiedekulmassa aloitetaan esitelmällä voittajista ja häviäjistä, luennoijana epäkaheli Mika Maliranta.

Herkempi häviää, sairastuu, pääsee lapin lahteen, pöhöttyy lääkkeistä, menettää muistin, ei tunnista rakastettuaan. Yhden kerran rakastettu piipahti häipyäkseen kiireesti nurkan taa. Tätä on sosiaalinen kestävyys.

Muistinsa menettäjä on eliitin kuva impivaara-kansasta. Tyhmät ei tiedä, ei muista, ei osaa, ovat hörhöjä ja pölhöjä. Tyhmät pitää läpivalaista, käännellä, väännellä, akatemia rahoittaa, strategisen tutkimuksen neuvosto puoltaa ja suoltaa, yliopistoissa vitaalit tekee työtä käskettyä, tutkivat pölhöjen kuilut ja kuopat, populistit ja bibulistit. Yliopisto on herjakeskus, viestintää, tiedeviestintää. 

Heikompi aines - kuten heitä kutsutaan - menettää itsetunnon. Ärhäkkäät siirtyvät kadulle, kuten Ruotsissa. 

Syysprinssejä me olemme, kulttuurisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti. Eli vain syksystä jouluun. 

Elokuvaa Syysprinssi (2016) pidin vuosien ajan terävänä, elämänmuotoa eri suunnilta katsovana yhteiskuntatutkielmana. Enää en ole varma. Lapin lahteen teljettävä oli mies. Nurkan taakse luikahtava oli nainen. Tämä on tottakai sattumaa, asetelma olisi voinut olla toisinkinpäin, eikä sinänsä väliä. 

Mutta kun tytöt, tytöt, tytöt -jusseja jaettaessa lavalle kiipeää ilakoiva joukko, täyttää lavasta puolet, mieleen nousee kysymys onko ilakoinnissa mukana ripaus sukupuolten sotaa. Nykykulttuurissa ilakointi on jonkin muun varjoon painamista. Sanoilla sitä ei aina ilmaista. Maailmankuva rakentuu vastakohta-asetelmille - puhun havainnoista Suomessa. Voittajat ja häviäjät, luova tuho, impivaara vastaan Bryssel, tollot vastaan modernit, naiset vastaan miehet.

Alepan kassat vastaan ’meidänlaisemme professorit’, ilakoivat Ylen aamussa Juho Saari ja Heikki Hiilamo.

Vastakohta-asetelmasta kumpuaa arvon kielto ja syyllistäminen. Maailma alkaa näyttäytyä kilpailuna, vähättelynä, syytöksinä, sotana. Nykymaailma on sotaa. Suomessa, Ukrainassa, Israelissa. Siinä edistys, valistus ja tiede. 

Syysprinssiä myöhemmin tehty saksalaisnaisten Maren Ade ja Sandra Hyller elokuva Isäni Tony Erdmann kosketti, toi hyvän mielen. Erityisesti rooli mikä oli annettu Sandralle. Elokuva pani merkille vastakkaisuudet, mutta ilakoi niillä, isän tekohampaat lonksui, Sandran ’konsultointi’ oli terävää, jakkupuku istui. Mutta elokuva ei juuttunut liikemiesten onttouksien kuvailuun, käveli vastakkaisuuksien ohi ja yli, kohosi syyllistämisen yläpuolelle, leikitteli, oli olevinaan mukana, mutta leikitellen ja lopulta irtautuen - kuinka siinä itseni tunsinkaan, vuodet eläinmuseon ja eduskunnan kupeella. Sandralla jakkupuku vaihtui alastonkutsuiksi. Alaston Sandra juoksi etsimään isäänsä.

Anja Snellmanin omaeläkerrallinen romaani Syysprinssi ilmestyi vuonna 1996 ja siihen pohjautuva Alli Haapasalon ohjaama elokuva vuonna 2016, ennen metoo -aikaa.

_ _ _ 

(Aiheen vierestä, kokemus tämäkin:
Kirjamessuilla keräsin rohkeutta tuntikaupalla. Menisinkö kysymään tiukkapukuiselta kirjantoimittajalta, voisiko vihkosestani Kenen todellisuus kehitellä laajempaa julkaisua. Syysprinssi olisi istunut aiheeseen. ”Teen työtä vain rahasta”, tivahti messuesittelijä kymmensenttisine korkoineen. Sekunnin murto-osassa käännyin ympäri, kävelin pois. Enää koskaan en kulje Vironkatua, jonka varrella kyseinen kustantamo sijaitsi. Minäkin teen työtä vain rahasta.)