Kullervon ja Marjatan sinfonia on tiemme, yliopisto vihollisemme
Metsämiehen laulu, Sydämeni laulu, Finlandia, Sibeliuksen Kullervo-sinfonia. Kuoro ja orkesteri, taannoisena kesänä soittivat ja lauloivat, Senaatin torilla, kirkon rappujen alla. Esitys oli koskettava. Aurinko paahdutti kirkon portaiden piripintaisen yleisön. Onkohan Kullervo katsomossa? Etsin häntä katseellani, en löydä. Oliko lähtenyt sotaan - Ukrainaan, Syyriaan, Isisiin, Gazaan? miss’ on piiat pillannunna Kuka on aikamme Kullervo? Maahan saapuja, turvan tarviija, naisten hylkimä, raiskiainen, nurkkaan ahdettu, sivuraiteelle sysätty, viisaiden vihan kohde. Ei kuulu Kullervo kolmikantaan, ei tee sopimuksia työstä, ei työehdoista. Susijahtiin lähdemme, savon saloille, lapinlahtein maille. Ei oikeutta maassa saa. Sinfonian sanat heijastettiin yleisön eteen. Ahmin jokaisen sanan. Mietin itseäni. Pyyhin silmäkulmaa, uudestaan ja uudestaan. Paahde kuivaa posken, mutta vain hetkeksi. Itken, miksi itken? Minä, Kullervo. Sydän Kullervolla on romanttinen. Mutta loukattu tunne ajaa kiivaisiin tekoihin. Voimattomuus ja epätoivo tuo epäonnen. Kadonneen sisaren viettely onnistuu helyjä vilauttamalla. Ostoksi tuon tänään sanoisivat, yliopiston tohtorit, tasa-arvolehtorit, Ylen möly ikiaihe. Kullervo on hylkiö, heittiö, pakotettu luuseri, epätoivoinen kostaja. Kullervo on hallan kaatama saarijärven paavo, putkinotkon juutas, ryysyrannan jooseppi. Tällaisena sivistyneistö meidät esittää: moukkana, kunnottomana, rahvaana.
Myy poika minulle. (kuva Hannele Kylänpään näyttelystä Helsingin Taidehallissa 2025) Mutta Kullervo on myös kiivas. Hän suistaa karjan suohon, usuttaa sudet kivileivän leipojan tuhoksi. Kullervo käy sotaan, surmaa Untolan väen, veri verestä, lopulta syöksee miekan omaan rintaansa. Sibeliuksen Kullervossa soi myös kansallispauhu, se harmi on. Gallen-Kallela piirusti Kullervon koston ja sotaan lähdön. Kansallista myyttiä sekin. Ei kaivata myyttejä lapinlahtein mailla, ei impivaarain mailla. Veistämme vain, siemenen maahan saamme, syksyllä täyden laarin. Torvien pauhu tällä samaisella torilla vuosisata sitten, käsi lippaan kävi. Yhä sitä yritätte, nyt galluppeja kasaamalla, ihmiset harhan kiihkoon, natojaiset, sotajaiset, intiaanein tappajaiset, puhveleiden putoojaiset, finanssien viholaiset. Vallan mahdin kainaloihin, sinnepä lapsesi saatat. Yli rajan, taakse ajan. Tuonen lehto, öinen lehto. Irtos arjesta myytit, ennen ja nyt. Paimenten arki valui kohti suurlakkoa, torpparikapinaa ja sisällissotaa, kymmeniä tuhansia maahan vaipui. Miksi Suomi pysähtyi, vaikeroitte nyt, salmensaarein liejukolla, alla mahdin varman. Pitäkäätte pauhu, uho, dekadenssi, ristot, jyrit. Meillä oma, kuviomme soma. Je'vida, kolttalapsi Katjan Gauriloffin ei suomettajan käskyyn alennut. Keon oman, omanlaisen kasas. Vaihtuu aika, kaartaa valo. Menkää teille omillenne, pysäkeille, viittilöikää, tuotantonne tuottamahan, rahan muilta poimimahan. Missä Kullervo, Kalervon lapsi, arka, kiivas, reitun poika. Missä Aleksin älyisät veljet, eerot laurit? Missä Aksel ja Elina, tervaajat hirsisen talon? Missä keiteleen kirveen tahkoojat? Savusaunan ikkunalla, vesi kiertää tahkon alla. Jäikö tilaa, oppikouluun menijälle, surman suuren kertojalle, itsetunnon kantajalle, väitöskirjain kieltäjälle, medioissa tyhjenneille. Sallikaa minun nauraa - siinä opit tohtoreilta, kuvalehtein kolumneilta, miettisiltä, tiinain päistä. - No ei, ei tänäänkään. Kuivui koski, tyyntyi tuuli, pohjan lauha sähköksenne, kangasjärven kankahalla, puiden oksat omiksenne. Viuhanne kurjen surmaa, kotkan kodista vie. Maan mylläätte, auvoiksi mäkein syrjät, soiden silmät sumennatte. Etiikkanne viinaks juotte. Kullervoksi alkakaamme. Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli, syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa. Käskytätte Ainikkeja: leikatkaa mielenne, henkenne madaltakaa, pestuulle syksyn tullen, tuottaviksi suoriutukaa, etiöissä asukaatte, jätkäsaaren betonoissa, huutolaisna kulkekaatte, kunnan nurkis vaietkaatte, anelmia laatikaatte, työläsvoimaa kantajille, kompostiksi maaemolle, tofuksi tuleville. Siinä teillä sinfoniat. Laulaa orpot purrat, laulaa varmat murrot, laulaa litit antit häkäuroot. Laulunne soi: kurjat suohon suistukaatte, hiileksi hiilamoille, marin emman eineheksi. - Ei, ei ole elomme tää. Oppikirjat väärin valittu. Laulaa kuoro satapäinen:
Miksi tuo kirkko on tuomiokirkko? Kullervojako siellä tuomitsette. Orjaksi Kullervo myytiin, kaksi viikatteen terää oli hintansa, lähetettiin metsään paimeneksi, kuusten reunain tallaajaksi, reppuun kivinen leipä. Murtui puukko, ainoa muisto isästä, kiveen murtui, leivän kiveen. Lyöty, Kullervomme lyöty. Naisten lohtu kaukamailla. Siskonsa koskeen syöksyy, Ainikki Kalervon lapsi, velipoika Kullervonsa. Mitä mietin sanoistansa. Finlandia. Kullervo. Kuoro kuin Sofokleen Antigone. Kuoro lausuu tuomionsa kuninkaalle, Antigoneen hirttäjälle, Ainikin hukuttajalle. Entä tässä, tuomiokirkon portailla, välimaalla senaatin ja vastapäisen, opiston ylimmän. Pauhu kanna kirkon ylle, meren päälle, paimenten pakometsiin. Oliko Kullervon viha, traagisuus yhteiskunnallista. Kyllä, kyllä oli. Oikein oli. Ei auta nimittely, vihapuhujiksi osoitanta. Mutta vaikea on nuoren pojan, yksinkulkijan, orvoksi alennetun, pestipojan, valistusta vaillitetun (onneksi), tytön satunnaisen metsän tiellä kohtaamansa, asemansa ymmärrellä, lihaksensa viisautella.
Yhden lailla vastaa tutkijamme, kirjaajamme - Johanna Pentikäinen - Haavikkoa, rauta-aikaa mukaellen:
Sinfonia tänään? Aavan hiekan kävijöille, takamailta tulijoille, saharoitten kuivaamille, Välimereen vajoojille, turvan tarviijoille, pahan maailman ajetuille? Pauhuksi hukkuvan ääni, aaltoihin vaimenee, kohoo aallon harja. Yö on musta, tuulen pauhu kylmä. Sinfonia Välimeren. Eivät kohtaa toisiansa, korskeus valisteisten, kirosana paimenien. Kullervo siis kohtalomme, valta maanin, mielen vajo. soitti suolla mennessänsä, kullervoitsi kankahalla Kotiin tullen, omaan vanhaan, raastoi muisto lapsuusajan:
Joku sen sanoiksi puki, opetuksen väinämöisen:
Rahvaat eestä kaikotkoot. Parhaat päältä valikoimme, ylimmiksi ylennämme, viisaimmiksi vakuutamme. Senaatin vierikulmalla, yliopistoksi mainitulla: 30 alle kolmenkympin. Maan kantajat, tuulen tuojat, yliopiston ylkiäiset. Vaalit unohtakaa, ääniliput, eduskunnat. Valitsimme jo: 30 parasta. Kuvat viemme metron kulkuun, seinälle yliopiston. Kipinöitä sinkoavat. Muoto puhdas, kaari huulen, raja raikas, kätein liike somisteinen. 1960-luvulla ylpeilivät: avaamme veräjät metsän takaa, puron luota, järven äärelt, kullervoille, ainikeille. Opisto tähän, toinen tuohon, ylimmälle kukkulalle, tulkaa tänne opit saamaan, siellä miekin. Tänään viisaat kaikkinansa, rapakansan pois ajavat, alentavat alle kaarten, punamuiskun, kivileipä laukuksensa. - Ah. Ah meitä. "Me olemme yliopisto." Herrakansan kasvatamme. Itsetunnon kohotamme. Rahvas menköön paimenille, leivän ääreen kirskuvaisen, kiven kovan purijaksi, tallaajiksi mutaisen kadun. Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko.
Kalevalan viimeinen runo kertoo Marjatasta. Herkin korvin kuulen, silmin itken. Kostuu silmä, kastuu poski. Miksi ei ole hymniä Marjatasta, miksi ei sinfoniaa. Emilia Hoving, pane toimeksi. Taito sulla, polje jalkaa, tahtiin saata kuorot viulut, soittajaiset. Naiset löydät unhotetut. Lumottu vyö. Marjatta laulun ansaitsee. Suomen neitsyt maria, puolukasta synnyttäjä, äitinsä kiroama, kaino lapsen kasvattaja. Marjatan poika, kaksiviikkoinen, pitää puheen jonka jälkeen hänet kastetaan karjalan kuninkaaksi. Soiton soima Väinämöinen lähtee vaskisella veneellä, perinnöksi jättää soiton ja laulun. Suomi ei tarvitse Tuntematonta sotilasta, ei elokuvaa. Suomi ei tarvitse korskeita hevospatsaita Kiasman kupeessa. Suomi ei tarvitse yllemme asettuvaa yliopistoa. Ei suomi. Mutta me. Haluamme kuulla Marjatta-sinfonian. hiilet kylmät hiilloksessa * * * Mikä oli todistettava:
Kommentit (Uudessa Suomessa piilotetut): Heikki Karjalainen: Entä tänään vallan kahvaan tarttuneet polittikan noviisit, jotka ajavat koulutusta ja sivistyksen laaja-alaisuutta roskakoriin ? " Tämä tausta ja uhrautuvuus huomioiden suututtaa kun nykyviisaat esim. yliopistoissa, omissa medioissaan tai liikkeissään summittaisesti syyttävät edeltäviä sukupolvia yhtenä könttänä milloin mistäkin, muka metsien tölskäämisestä, luonnon muusta tuhoamisesta ja muusta. Syytökset ovat suurta valhetta. Suurta valhetta. Päinvastoin edeltävät sukupolvet ovat kärsineet ’Suomen menestystarinoista’, ylhäältä tulevista elinkeinoista, esim. soiden ojituksista tai arvon viemisestä heidän elämäntyöltään. Toinen suuttumuksen aihe kumpuaa mielikuvista joita nykyoppineisto, ns. sivistyneistö ja tieteet, tieteiden maailmat suoltaa ja levittää edeltävien sukupolvien kohteluun ja kohtaloihin liittyen. Panin otsikkoon sanat ’yliopistot ovat vihollisiamme’. Ne sanat eivät tulleet sattumalta. Totaalista historian tajun puutetta, sosiaalipsykologisen ja sosiaalihistorian tajun puutetta. Vihapuhetta. Sitä nämä nykyprofessorit ja lehtorit suoltavat ja siitä heitä sitten palkitaan. Snellman-palkinto. Tiedonjulkistajan palkinto. Tiedekirja-palkinto. Vuoden tiedetoimittaja. Valtion palkinto, niitä riittää. Ja, toden totta, tämäkin vielä: Lukekaapa esim. Annastiina Kalliuksen essee 23.2. HS sivu A6. Ymmärrättekö mitä hän yrittää sanoa. Metodina lie poriseva pata josta summittaisesti kauhotaan jotain. Tai lukekaa Marianna Saartio-Itkosen Vieraskynä 21.2. Ideologista vyörytystä. Oman ennätyksensä teki taannoin myös Timo Miettinen. Hänen esseensä argumentaationa oli hollantilainen romaani, tuskin mitään muuta. Tuollaisella metodologialla Lapin yliopistossa hylätty väitöskirjakin olisi mitä korkeinta tiedettä. Piti sanomani että glorifioimalla oikein ajattelevia suosikkejaan ja työntämällä heitä Ylen aamuun Helsingin yliopisto halventaa muita. Juuri kuten Jukka Korpela ja Arto Nevala sanovat. Linkit: (kommentti päättyy) Juhani Kahelin (vastauksena Juha Varilalle): Juha Varila sanoo: Tässä on paljon perää. Tätä ei lakkaa ihmettelemästä. Tykkään liikuskella esim. yliopiston tilaisuuksissa, nähdä ja havainnoida ihmisiä livenä, miettiä miksi tuo ja tuo ja tuo on päätynyt tuollaiseen ajatteluun. Lonkalta voisi yrittää heitellä joitain arvioita: – Ihmisiä, väestöä on paljon, se hajoaa mitä moninaisimpiin osioihin (ajallisesti, sosiaalisesti, alueellisesti, elinkeinollisesti, opillisesti jne) jotka eivät tapaa, eivät tunne, eivät välitä. Helppo on kiilautua lähimmän vallakkaan kainaloon. ”Me olemme…”
|
