Maannettu Lauri Viita - omamme kuva

Pispalan harjulla, kaksi kiveä toisensa liki. Tuuli tuivertaa, ei taivu paasi, ei tainnu. Takana taivas avartuu. Harju laskee nousee laaksoutuu. Jalustassa lukee Lauri Viita. (patsas jäännöksineen tuhoutui 2023-24)

Joulukuussa 2016 Lauri Viita olisi aloittanut elonsa toisen vuosisadan. Nuori mies hän olisi, luomiskausi aluillaan. Pilvien kiito myrskyävällä taivaalla näkyy veistoskivien välistä. Niin myrskysi myös Viidan mieli. Näsijärvi työnsi ja Pyhäjärvi veti.

Viita oli väli-ihminen. Työläinen vai ei, totinen vai leikkisä, lukenut vai ei, konkreetti vai taivaan kulkija, perinteinen vai moderni, realisti vai imagisti? Esitosi, totuuksien purkaja. Kielen avaaja. Puuronkeittäjä?

Kyllä, kaikkea tuota ja molempia yhtä aikaa. Viidan runoja ei nauramatta kuuntele mutta itse hän oli vakava mies, ties. Sanaleikkiä, hölynpölyä, nonsense, sanoo tutkija lisäten heti: vain äkkikuulolla. Runoissa on viiltoa, tuntoa ja tunnetta.

Joku sanoi Viitaa mysteeriksi. Väärin sanottu. Yhdellä sanalla: herkkyys, hauraus, potentia, maailman tylyys. Viita ei ollut yhden maailman ihminen, ei faktantarkastaja. Oliko hän macron? Vai einoleino? Vai kivi, kivi pispalanharjulla, kaksoskivi? Maailma murensi Viidan kivensirpaleeksi paasien väliin. (Nyt ovat paadetkin tientäytteenä.)

Lauri Viita oli oire maailman mielen kadosta. Lauri on aikamme kuva. Tänään maailma on laureja täys. Kuvamme meistä ei ole Väinö Linna, ei Väinö Aaltonen, ei Ilmari Kianto, ei Joel Lehtonen, ei Peter von Bagh, ei Kalle Kinnunen, ei Pirkko Saisio, vähiten mannerhein, Sveitsiin paennut ja sinne kuollut. Lauri Viita on ihmisen kuva vuonna 2024. Poissa on mieli, elämän mieli. Laurilla oli terve mieli. Maailma, suomi oli hänelle väärä. Väärä se on meillekin, tässä ja tänään. Moni ei tiedä mitä mielensä on.

Nähdä yli, selältä selälle, moreenin sisään, tukin kulku, nousu ja lasku, liukuma. Mitä on virran liike, mikä on maailman liikuttaja. Otollinen ympäristö, harjunäkymä, kuuluma ja aistima virittää mielen ja tunnon, pohjentaa runon, asettaa kysymyksen ja ehdottaa vastauksen.

Oliko aatoksen lento liian. Ei pysy perässä tampereen tallojat, ei suomen sullojat. Yksin oot sinä ihminen, yksin. ”Unohdettu olen.” Masennuksen maatu otti valtaa. Lastenlinnankadulla ei virrannut virta.

Välissä? Missä? Miten?

Viidan isä oli työmies, renki. Tuli Virroilta ja virran äärelle tuli, Tampereelle, kirvesmieheksi, työn tekijäksi. Moniko tietää tänään, mikä on kirves, saatikka kirvesmies. Mies asettaa hirren, vuoltaa lastun. Niin teki poikakin. Mutta joutui ulos lukiosta kun ei istua osannut.

Myllärissä Viita kirjoitti sisällissodasta. Sota oli Tampereella herkkä aihe eikä sietänyt leikkiä. ’Herrajumala, tuo nainenhan imettää kuollutta lasta.’ Aleksanterin kirkossa, seisoo kirkko tänäkin päivänä, taistelua olivat paenneet, Pispalasta puikkelehtineet, kuumeinen lapsi kainalossa. Mutta oliko Viidan näkemys ja asenne sotaan etäinen, ihmettelevä? Retkellä vain ollaan? Vallankumous oli hukkaretki, sanotaan Viidan asenteen olleen, liekö totta? ’Se toinen renkikaarti jota varustettiin Pohjanmaalla’, Viita sanoi. Viidan kokemusmaailma koostui betonin myllääjistä. Torppien väki olivat ’ne toiset’, missä lie pohjan maalla.

Torppien väki nousi sotaan, heiltä oli estetty elämä. Oma talo ja tila ei kohennut kun orjatyö vei ajan ja voimat, ei heilimöinyt heinä, ei tulehtunut ruis, ei kypsynyt kaura eikä ohra. Sellaista ihminen ei siedä, hyvä ettei siedä. He lähtivät sotaan, herroja vastaan, latinkia oli eikä vain kiväärissä. Akseli mätkäytti talikon maahan ja lähti. Niin teemme tänäänkin. Emme välitä direktiosta, valloista. Talikko maahan, kakkia kanssa, tallin kautta.

Lauri Viidan lapsuuden piirissä oli elämää. He rakensivat talon, rinteeseen, valoivat betonin, asettivat lankun, kehystivät ikkunan. Portaalta näkyi maailma, kauas selälle, merta kohti, virran viemää. Se oli omaa, oma maisema, talo itse tehty, oma asua, pihamaa ja portaat. Tehtaiden syke ja humu muutaman kilometrin päässä. Pispala, Amuri, Tammela ja Erkkilä, virroilta tulleita täpösellään (niin minäkin). Latteaksi tuon panivat vasta Tampere, elementaarikot Sato ja Haka, rahan turpeumat. Sattumoisin Pispala jäi puukyläksi, osin. Raitiotie ja Hiedanranta senkin lopulta syövät. Tampereen ahmatit, ikoset ja lylyt maaltavat ihmisen, viitojen väen. Pois karkasi Viitakin, ehkä ei olisi pitänyt. Maailma tylsyys tuli vastaan, vei vireen: lapinlahti, nokia, kellokoski.

Oliko Viita modernisti? Werstaan seminaarissa tätä jahkasivat, Laurin juhlavuonna, satavuonna. Hauska oli kuunnella, saavat palkkansa siitäkin, tieteilijät, nummet ja ämmet. Viidasta oli tulossa modernisti, arveli joku. Mitä moderni on? Moderni on moderni kupla. Me ollaan moderneja, siis mitä. Ilman onnettomuutta Viidalla olisi ollut luomiskausi ties aluillaan. Tässä on Suomen tragedia. Viita olisi Suomen linna, haavikko, nousiainen ja sofi, enemmän, ylitse kaiken. Ei tarvitsisi kestää linnojen jaaria, naiskarsastusta, sofien puisua, kylmyyttä, paavojen luisua, kaiken coolia. Heiltä puuttuu tunne ja tunto, se mitä Viidassa oli, hehku, myötäelo, mukaolo. Oi lapseni rakastakaa, niin kaunis on maa.

Unohdettu olen, sanoi Lauri. Tuntojensa kanssa Viita jäi yksin, kuten Kivi sata vuotta aiemmin. Karkasiko tunnon maatu käsistä, elämän karuus vei mennessään, tyhjän tunne, kirposi kirves, valahti järveen, pyhäjärveen, saunasaareen.

Tyhjän tunne, kuka siitä puhui. Hiljaisuus, deLillo.

Maailma on tyhjentynyt. Olemme torppareita jälleen. Torppari ehti vain asua, ei rakentaa, ei viljellä. Niin mekin tänään, me vain asumme. Katsokaa Tamperetta, lamellitaloja täys, näsilinnankatu, puutarhakatu, ei otinta kädelle, samaa pukataan maat ja mannut täyteen, tesomat, lentävät, lielahdet, näsinrannat, härmälät. Tylsemmäksi ei saa. Ei tämä ole elämää, ei pispalan kenttää, kentän laidalla runo, laurin saarna. Nimiä keksitään jotta ihmiset uskoisivat elävänsä, hieta tai ranta olla pitää. Ei rakennu rinteen talo, ei lennä lastu, ei idä porkkana, peitä lumi mäkeä.

Viita-visailun jälkeen Werstaan puuvillanäyttelyssä jähmetyin yhden sanan äärelle: palveluspakko. Se oli torppariuden perua. Pakko palvella, näin saneli finlayson. Jos katkesi kudos, et tullut huomenna. Jälleen tänään, pakko palvella, palveluspakko. Tähän on tultu, kierros täyttynyt, lähtöpisteeseen palattu. Ole käytettävissä, ilmoittaudu, haastattaudu, saavu temiin. Palveluspakossa elää kansa, orjuutta se on, uusorjuutta. Lauri Viita eli välissä, kahden pakon välissä, torpparin ja kehrääjän. Viidan vanhempien ikäluokka loi ja rakensi, itselle ja itse, elivät. Siksi Lauri ei kiinnittynyt, ei taistelujoukkoihin, ei rintamaan. ”Kuinkas siihen punakaartiin taas mentiinkään? No, nenä edellä kai niinkuin muuallekin!”

Viitaa leikitytti, kirjoitti kukunorin, saturunoelman. Sadut pelastavat Suomen, otsikoi tamperelaiskriitikko. Hitsi, hän on oikeassa, oikeassa kuin Viita. Satu on talo, oma talo, kirjoitelma, maalelma, kirja, runo, puhunta ja sanonta. Tämä on meiltä viety, sanonta ja puhunta. Hae toimeentulotukea, puolet kansasta, anottuja, nöyrtyjä, maannettuja, painettuja. Talikko, mihin sen laitoin.

Oliko Viita työläiskirjailija? Oli ja ei. Hyvä että ei. Työläisyys vei vinoon, vei mennessään. Ay-johtajista, poliitikoista tuli ei-työläisiä, vvo-sijoittajia, satosijoittajia, verottomien osinkojen nostajia, miljoonissa kylpijöitä, sadoissakin, kaikkivallan kaappareita, yleisiä sitojia, tellien palkkioita, taaleritehtaita, uupeeämmiä. Työläinen, suhde ja suhteessa, toiselle, antajalle. Ollaan mieluummin työläitä, mutta itselle. Ei ihminen ole toiselle. Ihminen on teonsana, teko, verbi, nominalisti, subjekti, itse. Linna kuvasi toistyöläistä, hänestä tehtiin akateemikko, kultaristi rinnassansa. Lauri palasi Pispalaan, kentän laidalle, missä Kerttu pinkoi, tuttu ääni. 

Tänään taistellaan tyhjyyttä vastaan. Tyhjennettyjä olemme. Säilyykö ostovoima. Kuluttajat pelastavat talouden. Vointi ei ole hyvin. Valtio ei ole hyvinvointi. Sanamagiaa, sekö olisi elomme totuus. Kukunor. 

Tapasivatko Lauti Viita ja Mirkka Rekola, Tampereella. Kyllä, sittenkin. Asuikohan Rekola niissä lamellitaloissa, kamatuksissa. Oli siinäkin kohtalo. Elon tyhjyyttä Mirkka puki sanoiksi. Katja Seutu kirjoittaa kirjansa Tyhjä pöytä on tilattu johdannossa:

”Itse olen kokenut Rekolan runoissa yliaistillisen todellisuuden, joka rakentuu tyhjyyden kokemusten varaan. Tälle todellisuudelle on ominaista visionäärisyys, joka merkitsee esteet ylittävää asennoitumista mahdottomiltakin vaikuttavien asioiden ilmaisemiseen.”

Kukunor ja Rekola, ehkä ymmärsivät toisiaan. Kasvualusta oli osin sama. Viita antoi mielen karata, pani leikiksi, ripaus ironiaa. Rekola sanoi piiloisasti, etäisesti. Viita oli kirvesmies, Rekola hattupäinen, mikä lie älykkö. Viidalla tunto vyöryi yli, kasteli kuin tammerkoski, tuntoaan ei ymmärretty. Hän ei ollut välissä, hän oli eri, täydemmässä. Mekin, tänään, olemme eri, täydempi, tyhjempi, kumpaakin. Ei ymmärretä, ei haluta ymmärtää, katsotaan toisaalle. Tylsikköjen maailma. Ei tajuta että ei tajuta. Ei tiedetä että ei tiedetä. Suoritusmittaajat, pistelaskijat, kikysopijat, minuuttikakkarat, sanantaittajat, ylenkaatajat. Missä on näkymä, visio, ajatus, filosofia, runo. Ei peekooteessä.

Välissä on hyvä elää. En välitä.

Vesi kaiversi uoman, harjun yli ja poikki. Avaruus kaartuu, vierii vesi, kaivertaa. Kaarevuus, kaarteen kanssa vesi, mikä on ylös mikä alas, riippuu mistä katsot, ei väliä. Universum, kaikkeus, uni on yksi, versum on tosi. Lauri Viidalla oli kosmisia näkyjä ja arkisia näkyjä, yhtä aikaa. Kävikö se ylivoimaiseksi? Pispalan talosta näkyy kaikkeus. Virta vie, vastassa meri. Tunnista kaikkeus, kosketa. Olet yksin, eivät ymmärrä, älä sano. Kestätkö? Ihmisen osa kaikkeudessa. Lausu runo, alfhild: toivossa väkevät jumalan näkevät.

Yksi on toive minulla: Kertun tarina. Valokuvssa - liekö ainoa - Kerttu on hentoinen, suora, hauraan oloinen, viehkeä. Juoksijatyttö, ei pysynyt Lauri perässä. Laurin kirjeet Kerttu oli säilyttänyt elämänsä ajan kunnes oli hilkulla polttaa koska osasi ne ulkoa. Osasi ulkoa! Liikuttava tarina, sanoo Tampereen Työväen Teatterille näytelmän Kertusta kirjoittanut.

* * *

Nuorena luin innolla Väinö Linnan Pohjantähteä, ensi osaa. Kun Akselin ja Elinan pojat, vai olivatko jo pojanpoikia, rehvakkaina kunnallisna ajoivat väen keskelle, suljin kirjan. Avannut en ole, en avaa, koskaan. Linnan Tuntemattoman jouduin armeijassa pakotettuna katsomaan, onnistuin torkkumaan. Joulukuun kuudentena Tuntematonta pakkosyötetään, säästyy pörssisähkö siltäkin ajalta, kiitos vaan. Linnasta tehtiin Tieteen Akateemikko. Viita maannettiin. Äsken katsoin Ilmari Kiannon Punaisen viivan, elokuvana: kansanihmisten häpäisyä.

Minua elähdyttää Lauri. Samaistun häneen, ties Kerttuun sitäkin enemmän.