Kukkenheim - ajatusten avaruutta
Sisään menen museokortilla. Kahveja en osta, liian kallista. Etsiydyn seinustalle, näkymäksi avautuu meren aava, katse ei osu kylmänvalkoiseen palaceen, kaupungintaloon, presidentin lättään, maailmanpyörään, jätteeksi koko roska, kalasataman kuopan täytteeksi.
Rahaa ei museo minulta saa. Kukunorin saatte, saturunoelman, kalaharilta vuoristojärvelle. Moreenin, veden voiman, kutomon huminan, arojen pehmeän puuvillan. Kalahari itää avarassa ilmanalassa, petsatun puuseinän suojissa, ajatusten avaruudessa, meren välkkeessä, tuulen tuiveessa.
Helsinki kuoppaa kaivaa, valaa betonin, onttoa sekin, murenee. Ei ole tämä minun kaupunkini, tupruaa hiili tai öljy, kukoistaa ylimieli, kaatuu kukkenheim. (Murtorinne ?)
Synkkäsävyinenkö rakennus muka on?
Estetiikkako väärä, idea kesämökistä.
Asian voi nähdä muutoin. Rakennus on erilainen, kiehtova, houkuttava. Arkkitehdit esittelivät ehdotustaan, olin paikalla. Nuoria olivat, nuori nainen ja nuorehko poika, toinen Japanista toinen Ranskasta. Leuhkoja eivät olleet, kansanomaisia. Ulkoseinien väri kopsattu suomalaisesta kesämökistä, hiileen vivahtava seinä tummaksi petsattu, vanhetessaan seinä käy hopeansävyiseksi. Hieno ajatus, kunnioittaa mielenlaatua. Rakennus muka ruma, eikö päinvastoin. Rakennus on arvoitus, nousee pala palalta kohti merta, huipulla avara lasinen tila, näköala eurooppien suunnille, maailmoille, aasioihin. Ulos tunkasta.
Rakennuksen käytettävyys, yleisölle? Osat ovat kaikelle avoimia, voi kuljeskella, oleilla tiloissa, kulkea läpi. Houkuttavaa, koukuttavaa. Tekisin pesän, lehtiö, kynä mukaan. Kukkenheim ei ole raharysä turisteille, se on paikka meille.
Taiteellisuus? Tästä ei puhuta. Taidekenttä Suomessa on pysähtynyt, seisova, ei juuri anna yleisölle saatikka nousisi politiikan ilmaston ylle, avaisi, avartaisi. Tervetuloa mielikuvitus, irtoavuus, kriittisyys, ulkoilutus.
Estetiikan taju ei puutu ehdotuksesta vaan poliitikkojen mielistä. Jauhavat elinkeinoa, montako kävijää, rahaa seudulle, siltaa ja rumpua.
Turistit kautta kiinan ja japanin surraavat lentävällä koneella, polttavat kerosiinin, päästävät hiilen, pysähtyvät yöksi. Kämppi ja käppi saa yöpyjän, kamera surisee, känny palaa, matkamuisto toki toki. Taiteen höynäkäyttöä.
Taiteella ei coineja taotaa. Taide on ruoska, ajetaan coinistit ulos temppelistä.
Taide on kumonta, nousunta, kääntö. Taide heittää maailman. Suomalainen rintatalo, rivitys - taiteeksi luullaan, muuta ei kaivata, valtuutetut.
Mielen leikki, pispalan moreeni? Ei, ei. Lastenlinnantiellä Lauri hetken asui. Keinutti tyttöä, kirkonrottaa. Maailmalla, Maxxissa kerran.
Jauhaa, vossia, apurahaa, rahanapua, napua. Seura eduskunnassa. Mistä puhuvat? Vossia kaksi tuntia, kaksi tuntia. Nämä johtavat. Höpö löpö. Byrokratia erektoi. Paras keskittyä juttuun filosofiasta.
Kiasman idea, mikä olikaan? Taideväki vauhkona. Saatava on, muuten sammumme. Pari kertaa vilahti, kauan sitten. Oli vuosien jakso, kukaan ei tiennyt vieläkö Kiasma on. Mona Hatoum, valon pilkahdus kooman jälkeen. Kriittistä sanomaansa - ihmiset häkeissään - ei havaita ei haluta ymmärtää, Valkonen varsinkaan. Se oli ennen Haapalaa. Nyt haarukoi ARS-17, paluu tylsyyteen, virtuaaliviisailu. Käymättä jää.
Helsingin taidemuseo HAM värväsi Ai Weiweitä kummaamaan massoittain. Mikä oli jäämä? Juttua kiertää, keskisormea.
Näin siinä kävi, kukkenheimille. Esoteriaan. Vilkaistaan, ovi käyden, kuulutaan joukkoon, kunhan, museossa käyty, museottu.
Kuka jaksaa korhosta lukea, kähköstä, katsoa veitolaa, hintikkaa? Tylsyyksien maa, autio maa. Eliot, tule. Paetaan rostoviin.
Kukkenheim järkyttäisi. Järkyttäisi taidekentän. Miten kirjallisuudelle kävisi. Elollisille.
Miljardeja, miljardeja betonoidaan kalasatamiin, triploihin. Ihmiset myyrätunneleihin, suojaan meren välkkeeltä, jätkäsaariin, asumaan kurapenkoille. Ahdisteiset kiusaavat toisiaan, tuijottavat, töllöttävät, kaksisuuntaiset mielenalan häiriöt, nuutuvat, sammuvat soppiin, betoniin, elementtiin. Geometrian alkeet tänään. Asukkaiksi kutsutaan, tilojaan asunnoiksi. Toivonsa jo kadonneina räknäävät tilejä, hoitavat laskuja kuin Vanja-enon Sonja, professorin ja vaimonsa Astroviin lähdettyä, tyhjäksi kävi talo, mieli tyhjemmäksi, laskut jäljellä, onko tili oikea.
"Nii surkee olo .. mitä me voidaan tehdä .. nyt kirjotetaan laskut .. mä kirjotan toisen, kirjota sä se toinen .. ruokaöljyy 5 litraa .. tattariryynejä .. vanhaa velkaa jälellä kaks seiskyt viis."
Näin me seudulla elämme. Joku vie koron. Aatelman virta paennut, rostoviin mihin meni, harkovin putin maahan tasas. "Nyt ne sitte lähti .. Onpa hiljasta .. Mulla on surullinen olo, kun ne lähti."
Rakas kaupunkimme, sanoo jani ja anni.
Palace kukkenheimin korvaa. Huhheijaa. Ei ei.
- Voi ei, mistä löydän, tien pois, jonnekin, mihin vaan? Herran taivas. |