'Kirjallisyyspolitiikkaa' (kuvat)

 

Taivaskorkeat kirjaimet täyttävät Maijansalin seinän taivaskalliolla, Helsingin Oodissa.

KIRJALLISUUSPOLITIIKKAA ( kuva )

Pakko nähdä, kuulla ja kokea. Vihdoinko he alkavat puhua kirjallisuuksien annista meille ja osallisuudestamme ajattelevina, kirjoittavina ja puhuvina ihmisinä, kansankulttuurista.

Höpö höpö ja kattia kanssa.

Kuinka ihminen voikaan erehtyä.

Kaksi tuntia rajatonta nöyristelyä vallasväen edessä, valtion edessä, poliitikkojen poukkarointia, nöyristelyä, anelua. Mikä ylväintä: itsensä kohottamista.

Mateli Kuivalattaren lapsenlapsi avaa:

1800-LUVULLA KIRJAILIJAT NOSTATTIVAT SUOMEN KANSAN JA VALTON

ALKOI KANSALLINEN YLÖSNOUSU, SUOMEN TARINA, ONNEMME KEVÄT

Vaienneet ja kadonneet ovat tiedeväen äänet. Suomen kansaa ei oikeasti ole olemassa. Studia generaliassa Helsingin yliopistolla sellaista kerran kuulimme. Kansakuntahjöttöä todisteleemyös kirja Ihmiskunnan matka (Krause & Trappe).

Keinoluomuksia ovat kansakunnat - konstruktioita.

Yhteiskunnaksi joskus kutsuttu on tänään vallasvaara.

Nälkäisen kissan lailla kirjailijat kiehnäävät valtion väen, vallasväen jaloissa.

Asetelma on irvokas, traaginen.

Kansallispopulismia, tekouskoa yhteiseen kansakuvaan, nationalismia, yläluokkaista elitismiä.

Ajattelevien ihmisten voisi odottaa avaavan näkymiä ihmisille, maailmalle, valtiolle, keille vaan. Ei, he nöyristelevät, anelevat, maukuvat ja naukuvat.

Helpompaa ohjailun kohdetta kuin kirjanpuoltajat sekä edusnaisensa ja -miehensä ei ole. Ei heitä tarvitse ohjata, he ohjaavat itse itsensä. Kirjamessujen Hakaniemi-lavalla edusväki ja poliitikot paneloivat, lopuksi porukka ryhmittyy kuvattavaksi. Ihanaa suloa, käsi kiertää kaulalta kaulalle. Taannoin messuilla kuuntelin Elina Jokisen esitystä väitöskirjastaan Vallan kirjailijat. Juhlavin menoin haudattiin Elinan teema kuin hentriikan surumarssi muinoin, lie väittelijä päässyt väärämielisten ikihautaan, kustantamon kustannustoimittajaksi. Eikä ole ainoa. Sinne mahtuu, tohtorit ja informaatikot. Aallon Akateemisessa kustannustoimittaja suorittaa alasmarssin kansan piiriin alkaen kertoa jennistä ja eevasta.

Sama traaginen asetelma toistuu kaikilla kentillä: tutkijat, kulttuuri, viihde, emmat, venlat, opiskelijat, syrjäväki itsekin. Lukeneistolta ja oppineistolta puuttuu taito ja taipumus nähdä nöyryytysmekanismien yli, ohi ja sisään.

Kaiholla yritän muistella Kirjailijaliiton aiempia puheenjohtajia. Montaa en saa mieleen. Muutama nainen heissä oli. Vaisumpaa oli meno, mutta enemmän sisältöön suuntautuvaa, ei vallasväen keskellä vouhaamista. Tämä maiharoinen, puheenjohtaja löytää palkittavaksi Turun rahaoligarkkien uskotoimittajan, luistihan heillä juttukin. Maskun mafia.

Yliopistoväen kyky romahtaa kuin jäävuori, nyt keksitään tarinoita, historian kestäviä. Akatemiatutkija Miettinen perustaa uskonsa romaanin sanoihin, siinä selittyy jo eurooppakin.

Messulavan ilma tihenee, suomen menestystarina. Ville ja Anu ne yhteen soppii.

Mitä tarinoilla häivytetään häviäjien mielistä?

Mittaavat maailman kestoa.

Mikä kestää, mikä kehittyy?

Mikä on kestämättä. Kehittymättä?

Ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti. Tarkoittaa mitä tahansa tai mitään. Kielen peite.

Maailma lineaarina. Mitä ollut, mitä on. Ura, seisake. Varjele tapahtunutta.

Missä nurinkääntymiset, asetelmien kumoutumat, toisinkysynnät, äärettömän arvoitus? Maailma tuutioitui.

Ymmärrysten käännöksiä on ollut ja hyvä että. Mikro muljui makroksi. Lineaari suhteistui. Taso kaareutui. Humaani poustittui. Moderni transittui. Ihminen jälkeistyi.

Taidehallissa katson Hannele Kylänpään veistoksia. Yksinäinen. Pienet eleet. Venyty hetki. Hän seurailee elämää ympärillään sivustakatsojana.

kuva..... Hannele