Taka-Pajulan tiedespektaakkeli - Anu Kantolan Kuplakirja

Lausu sana tarina ja olet tieteen huipulla. Näin opettivat Tuomas Heikkilä ja Ella Lillqvist Helsingin yliopistolla keväällä 2021.

Tarinan ei ole tarkoituskaan tavoitella totuutta. Riittää kun saat ihmiset uskomaan. Paras tarina voittaa historian. Näin opetti Heikkilä, Tieteenpäivien puheenjohtaja vuonna 2023.

Tarinoiden käyttö tieteessä totuuden korvikkeena (vaikkakin totuus on häilyvä ja valinnanvarainen) on arveluttavaa, helposti harhauttavaa. Tarinat voivat toki olla tutkimisen kohteena. Krintinusko on yksi tarina, niin myös Kullervon kosto tai Lallin raivo. Tarinoilla voi elävöittää ja elähdyttää. Tarinointi lipsahtaa helposti poliittisen, tieteellisen, taloudellisen, minkä tahansa vallan oikeuttamiseksi. Tarina tappaa analyysin ja vaihtoehtojen näkemisen. Tarina ja ilmiö ovat sisaruksia. Ilmiö on sitä miltä näyttää, mikä ilmenee. Nykytiede ja eliittiohjautunut tietämys pelkistää elämämme ilmiöiksi, tarinoiksi, viihteeksi, tv-sarjoiksi. Sosiologien lehden nimikin on Ilmiö. Olkaamme varuillamme.

En jaksaisi lukea kirjaa Kahdeksan kuplan Suomi. Paljon on tutkimuksia, joista tulee paha olo, yksi sellainen on kuplakirja.

Helsingin kirjamessuilla 2022 Kuplakirjasta tehtiin spektaakkeli. Asialla olivat Helsingin Sanomat, kirjahanketta vetänyt Anu Kantola, HS-toimittaja Jaakko Lyytinen ja kirjamessut Ville Blåfieldin valikoimana. Kirja nostettiin Finlandiaehdokkaaksikin, näin toimii kuplaväki.

Kuplatutkimuksen rahoitti valtio akatemianeuvostonsa kautta, valtioneuvoston siunaamana. Onko valtiolla oikeus kaivella kuoppiamme, mielestäni ei, varsinkaan kun kaivelun tuotoksena herjataan joitain kansanryhmiä. Edeltävän Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset -kirjan rahoitti Koneen Säätiö. HS revitteli Huipputuloisia viikko- ja aukeamakaupalla. Tätä on tiedepolitiikka ja politiikka tieteellä. Tutkimisen vapaus, vapautta, mutta keille. Riittää kun ihmiset saadaan uskomaan.

Miksi teitte tämän kirjan, aloittaa HS-toimittaja messujen päälavalla, HS:lle omittuna. 

Suomi on hieno yhteiskunta ja minä haluan sen sellaisena myös säilyvän, vastaa Anu Kantola.

Kenen kannalta hieno? Missä mielessä? Tieteellä on intressi, pyrkimys, säilyttää hienoksi koettu. Näin toimii intressilähtöinen poliittinen vaikuttaminen, tieteen varjolla, tieteen nimissä.

Haastattelimme 350 suomalaista. Kantola ääni värähtää kun pääsee puhumaan Keilaniemen etujoukosta, maailman valloittajista, ylimmistä luokista, yläkerroksista, rennoista, rauhallisista, ihmisiä hallitsemaan kykenevistä.

Vähän väliä Kantolan puheessa vilahtaa sanat Suomen tarina. Tarinan äärellä siis olemme, näinhän tieteen foorumeilla kuuluu. Kantola ihastelee: Suomi harppasi 1900-luvulla maatalousvaltaisesta Euroopan takapajulasta länsimaiden eturiviin.

Synnyimme siis Taka-Pajulaan, tosin tietämättämme. Riemuntäyteisen lapsuuden ja kouluajan siellä vietimme. Riemuntäyteyttä oli äitiemme ja isiemme elämä. Paju kelpasi enintään kissoiksi.

Voittajien tarinasta pyyhkiytyy pois toinen historia, katoamaan saatettujen hiljaisuus, lohen kuolema.

Kantolan kaltaiset tutkijat - heitä on tuhat kertaa tuhat liikaa - luulevat itsestäänselvyydeksi että heidän tarinoihinsa kaikki uskovat ja ovat kokeneet saman auvon. Tällaiset tutkijat jos ketkä ovat tarinauskovaisia.

Kuten Tuomas Heikkilä ja Ella Lillqvist opettavat, tarinat ovat tiede ja tiede on tarina.

Moderneissa yhteiskunnissa elämän pysyvin piirre on jatkuva muutos, Kantola jatkaa.

Mitä on moderni. Mitä moderni-sanan käyttäjät sanallaan tarkoittavat. Pitäisikö meidän kaikkien ymmärtää ’modernius’ samalla tavalla. Sanoilla peitetään, sanoilla huijataan, sanoilla uskotellaan.

’Elämän pysyvin piirre on muutos’. Mikä muutos? Ja nimenomaan ’elämän piirteenä’. Millä tiedolla, millä näytöllä, kenen näytöllä Kantola puhuu. Eikö asia ole yhtä hyvin päinvastoin. Elämä on yhtä ja samaa tylsyyttä, jönköttämistä. Elämämme syvin kokemus ja pysyvin piirre on jumi, pysähdys, jämy, tylsyys, tapahtumattomuus, kuolon odotus, hiljainen vanhus itkemässä elämäntyönsä tuhoa, ruoka ei maistu, kellekään ei voi puhua, kukaan ei tarvitse. Tämäkö on ihanaa muutosta. Hiljaisuus, otsikoi kirjansa deLillo. Nyt hiljaa, huudahti Tiedetoimittajain liiton pääsihteeri avattuani suuni yhden kerran ja lausuttuani kolme sanaa.

Muutoksen vauhti on kiihtynyt 1980-luvun lopulta lähtien (Kantola).

Kiihdytys tarkoittaa korkoa korolle. Mikä kiihtyy ja mikä on kiihtymyksen lopputulema. Intialaistarinassa joku palkittiin vehnän jyvillä kerrottuna korkoa korolle. Lopputulos oli junalasteittain viljaa monta kertaa maapallon ympäri. Näin löysää on tiedeväen puhunta Suomessa, mielivaltaista. Elämme maanpäällisessä taivaassa, todistaa Juho Saari.

Tieteen mielivaltaisuuksien suhteen on pakko olla denialisti. Juudas kielsi Jeesuksen.

Nämä murrokset jakavat ihmisiä uusilla tavoilla voittajiin ja häviäjiin, Kantola sanoo yliopiston Tiedekulmassa kuplakirjaa julkistettaessa. Juhlaluennon piti voittajien ritarikunnan suurmestari Mika Maliranta. Arjalaisuus elää. Ympärillään Maliranta näkee kaheleita.

Luojan kiitos, pääsemme Taka-Pajulasta, voittajien maahan, modernoitumaan, jätkäsaareen.

Kantola puhuu moderneista yhteiskuntatieteistä, järkeen perustuvista moderneista yhteiskunnista, suurista moderneista demokratioista. Modernit yhteiskuntatieteet? Kuuntelin modernia johannaa, euro-professoria, tiedeakatemiassa. Menisi peruskurssille, kirjoitin. Moderni tiede ja päätöksenteko nojaa tilastoihin, rekistereihin, todistavat Markus Sovala, Juho Saari ja mdi-konsultit, arosudet. Elämämme pysyvin piirre on rekisteri.

Kantola puhuu syvistä tarinoista. Mitä on Kantolan syvyys?  

Kantola puhuu Savon lyhytselkäisistä hevosista. Kallot on mitattu, on selkien vuoro. Hepojen jälkeen mitataan Erik Allardtin löytämien savolaisten korpikommunistien moderni selkämys.

Suomalainen kansakunta soutaa yhdessä veneessä, kertoo Kantola. Yliopiston rehtori käskee puhaltamaan yhteen hiileen. Fossiili lämmittää.