JENUFA

Jenufa ei pääse eduskuntaan. Mutta eduskunta pääsee katsomaan Jenufaa.   

Oopperan Jenufa on nuori tyttö, elämä aluillaan. Mutta häntä loukataan: hän odottaa lasta mutta lapsen isä karkaa. Häneltä viilletään poski. Kasvatusäiti hukuttaa syntyneen lapsen jään alle, kevät nostaa ruumiin esiin, Jenufaa syytetään lapsen taposta.

Jenufa ei vajoa itsesääliin. Hänessä on suoraselkäisyyttä ja selviytyjän taitoa. Hänellä on unelmia ja tunteita. Hän rukoilee ja elää. Poskenviiltäjä Lacasta tulee hänelle uusi sulho. Asiat ovat niin kuin ovat.

Oopperan sisin löytyy ymmärryksestä, ehkä anteeksiannostakin. Loukkauksia kohdatessa olennaista on miten tuon tunnon hoitaa, sovittaa ja löytää yhteisen ymmärryksen.

Lapsen hukuttaja, kasvattiäiti katoaa lopussa näyttämöltä, niin myös aiempi hulttiosulho. Jenufa ja viiltäjä Laca jäävät näyttämölle kahden, toisensa ymmärtäen.

Kuvastaako Janacekin ooppera aikamme Eurooppaa? Kasvattiäiti järjestelee, estää avion, järjestää toisen, hukuttaa lapsen. Onko ojentaja yhtä kuin Eurooppa: velkajärjestely, rakenneuudistus, pääomia pankeille, ehtoja ihmisille ja kansoille, palkoista liiat pois, tarjoa itsesi, alenna, pestuuta, ole työvoimaa, tyydy osaasi, ano ja anele. Jenufoita olemme. Sysättyjä.

Entä jos emme taivu itsesääliin, emme alennu, tutkimme asioita itse, etsimme ymmärryksen. Kutsumme Lacan takaisin? Meillä on anteeksianto niille jotka sen ansaitsevat. 

Hävitkööt pääomittajat, pankkiunionit, finanssikurin valvojat, kestävyyksien kyttääjät, ennakoijat, ennallistajat, rakenteiden rakentajat, ehdollistajat, eekoopeet, koroilla peluuttajat. Ruumis nousee jään alta. Kansa kaikkoaa kuin Kavafiksen runossa, barbaarit eivät olleetkaan ratkaisu.

Meiltä murretaan itsetunto, elomme ehdollistetaan. Rahanne on keino ehdollistaa. Mitä ehdollistajia te olette. Rahanne on tyhjästä luotua, valtaa vailla perustaa, näennäiskatetta.  

Liisamaija Hautsalo rinnastaa Jenufa-oopperan sosialistiseen realismiin. Tuohon en yhdy, vaikka hautsalo onkin. Jenufassa puhuttelevaa on koettelemusten kesto, henkinen kypsyminen, anteeksianto ja uuden aloittaminen, ei arkirealismi sinänsä.

Janacekin musiikki kumpusi kansanmusiikista. Häntä on luonnehdittu omaperäiseksi synteetikoksi. Hän haki kytköstä arkielämään. Jenufan hän sävelsi kuolleen Olga-tyttärensä muistolle. Aikuisiässä Janacekin innoittajana oli nainen nimeltä Camila. Camilalle hän kirjoitti 730 kirjettä. Kenties näistä tuntemuksista kumpuaa kypsyyden teema Jenufa-oopperassa.

Mitä on synteesi ja innoitus aikamme Euroopassa? Koettelemusten kestäminen, ymmärrys, anteeksianto, ihmisläheisyys, demokratian uudelleenmäärittely, elon tapahtumista kumpuava innoitus, intohimo.

Milan Kundera on sanonut Janacekin kehittäneen persoonallisen, kekseliään tyylin, vaikkakin erillään moderneina esiintyvistä liikkeistä.

* * *

Fransin vielä eläessä ja pakkasen nurkkia paukuttaessa Aino vei sangollisen kuumia hiiliä kellariin jotta perunat eivät paleltuisi. Juuri ja juuri hän selvisi kellarista ulos. Ties pari sekuntia lisää ja olisi tuupertunut häkään.

Fransin jo kuoltua ja Järvenpäässä yksin asuessaan hän meni katsomaan rantaveteen heittämäänsä katiskaa, olisiko pari paistinahventa. Horjahti veneestä, jalka upposi rantaliejuun. Juuri ja juuri sai jalkansa liejusta irti.

Kerran hän mainitsi kuinka lähellä oli liejuksi tulla. Ylösvetäjää ei ollut.

Tapahtumissa huokui lapsen tappo jäiseen virtaan. Ainon äänestä kyllä kuului järkytys ja yksinolon katkeruus. Mutta koettelemukset hän kesti. Jenufan lailla.