Irrotan ja hellitän
Matkalla mielikuviin. Leikkivä fantasia, salaperäinen sanatorio, ajatusmatka antiikin ja keskiajan tieteellisiin teksteihin.
Noin kuvasivat Eeva Åkerblad ja Tanja Tiekso taannoin esitystään kirjamessuilla.
Tuo on nähtävä, tuo on kuultava. Asetun lähelle eturiviä. Arvaan kumpi on kumpi. Huulensa on punattu. Imen heiltä jokaisen sanan:
Päästää irti, olla reunalla, liepeillä.
Päästää irti myös omista ajatuksista, omista ideoista. Irtautua kontrollista.
Antaa kynän viedä, tekstin puhua. Mitä kuvia nousee mieleen.
Syntyy nyrjähdyksiä. Leiki sanoilla, kielellä.
Vastustaa akateemista tutkimusmaailmaa, julkaisujen suoltamista
Olla kaukana tieteellisistä, poliittisista ja yhteiskunnallisista kamppailuista. Lakien ja säätelyn ulkopuolella.
Eristäytyneisyys, yhteyden katkeaminen. Ei väitteitä, ei todistelua.
Hitautta, pienten asioiden havaitsemista.
Hoitolassa alkaa löytyä uudenlaisia yhteyksiä. Kumpi on hoitaja, kumpi hoidettava. Muutun itse toimijaksi.
Annan itseni harhailla kirjoittamalla. Kiepauksia sinne tänne, kiertely, hyödyttömyys. Joutilaisuuden ja levon ylistys. Epäteho.
Nautinto. Pysähdyn, oon, yllätyn. Uneksuntaa rakastan.
Päällekkäisyys, limikkäisyys.
Ajallista ja tilallista kerrosta. kerran – aina. koskaan – ei ikinä.
Hiljaista on. Tulisiko joku esiin.
Männyntaimi havahtuu.
Kirjallisuus ei siis ole kuollut. Kirjallisuus syntyy toisaalla, lähtee irti. Kuvat ja mielikuvat – nuo sanat annoin taannoin kirjaseni alaotsikoksi. Meitä siis on, kiinnittymättömiä. Yllä olevien sanojen kuuleminen asettui koko messumaailmaa vastaan, kohosi ylle, pelasti. Elähdyttivät, sykähdyttivät.
Vastustaa akateemista tutkimusmaailmaa – siinä syy matkalle lähtöön.
Lähipäivinä päästän irti, lähipäivinä irrotan ja hellitän.
Ketkä ovat tehneet maailmasta totisen?
Johan Huizinga kirjoitti kirjan Leikkivä ihminen vuonn a1938. Miksi kirja on unohdettu. Tarkoituksellista. meistä tehdään vakavia, tunnottomia, suorita, saavuta, urita, vaikene, istu hiljaa, kuule ja usko.
Sadat ihmiset saapuvat kuulemaan kun David Graeber kertoo kirjasta Alussa oli… ihmiskunnan uusi historia. Nämä Davidit - Graeber ja Wengrow - päätyivät miettimään ihmiskunnan kehitystä leikin lailla.
Kirjoitustyö alkoi harrastuksena, joka vei ajatukset pois ’vakavammista’ akateemisista velvollisuuksistamme, kokeiluna, melkeinpä leikkinä. Sääntöjä ei ollut. Kirjoitimme miten huvitti ja silloin kun sattui huvittamaan. Pian emme enää tienneet kumpi alunperin keksi minkäkin idean tai löi pöytään mitkäkin faktat. Lopputulos ei ole tilkkutäkki vaan synteesi. Ajattelutapamme lähenivät toisiaan kunnes yhtyivät yhdeksi virraksi. Emme halunneet intellektuaalisen matkamme loppuvan. Käsitteitä olisi hyvä edelleen kehitellä. Jatkoimme dialogia käyden, versioita sinkoili edestakaisin.
Samasta vireestä kertoo Irene Vallejo, kirjan Papyrus, maailmalle leviävän bestsellerin kirjoittaja. Papyrus rakentuu akateemisen työn ylijäämille ja on akateemisuuden kritiikki. Irene sanoo katselevansa maailmaa ihmisen ja maan tasalta.
Väitöskirjaa tehdessä eteen tuli koko ajan tarinoita, ihmisiä, kommentteja ja anekdootteja, joita en voinut käyttää akateemisessa tekstissä. Minulla oli valtava määrä kysymyksiä. Vihkoni pursuavat muistiinpanoja. Haluan päästä vaiennettujen äänien jäljille. Haluan kirjoittaa pitkää polveilevaa esseetä, joka liikkuu vapaasti tutkimuksen ja taiteen välillä.
Leikki on meiltä ja maailmasta viety. Meitä pidetään vankeina, vankeina luolassa.
Ikkunastako hyppäisimme. Päästämme irti.
Hoidokit muuttuvat hoitajiksi.
Hän kiitti heitä jotka eivät myöntäneet hänelle apurahaa. Kiitän minäkin. En hae. Jos hakisin pitäisi kirjoittaa heille. Siihen en suostu. Kirjoitan itselleni.
Kirjat:
Eeva Åkerblad: Huolenpitoja
Johan Huizinga: Leikkivä ihminen
David Graeber & David Wengrow: Alussa oli… ihmiskunnan uusi historia.
Irene Vallejo: Papyrus |