Karjaa karjamessuilla, kirjaa kirjamessuilla

Häntä ivaavat, panee kuulemma mutkat suoriksi. Poloinen minä, kovin ehdin jo ihastua. Miten voisin olla häntä katsomatta. Rinnalle kätensä ristii, hämillään, yleisöä sali täynnä. Mutta nuo itämaantietäjät, suomen mailla, helsingin katveissa, päätään puistavat, mutkia oikoo, sanovat.

Panna pitääkin, oiota. Tiede hukuttautuu piskuihinsa, menettää kantavuuden, aikamme kadottaa. Itsellensä, toisillensa nikkaroivat, juttusia sepuroivat, tiedetädit akateemiset.

Työkseen Irene tutki kirjan vaiheita ihmiskunnan historiassa. Kunnes heitti akateemisen tölvästelyn sikseen ja läksi kaarnan jäljille. Kaarna, libre tarkoittaa kirjaa. Se oli kirjoituksen ensi alusta, lie.

Kiersi nummet, kiersi vuoret, meren lahdet, syrjimmät seudut, aakkosten synnyn, paimenten säkeet, hesiodoksen ja herodotoksen, kirjojen etsinnän intohimot, appalakkien rinteet, suuren laman masentamat.

Kirja ja kirjallisuus ovat matkanneet kolme tai neljä vuosituhatta. Matkan varrella on koettu akanvirtoja, lieskoja, sellejä, laukauksia.

Elämmekö akanvirtaa, tässä tänään? Kyllä, sanon - palaamme tähän.

Aikamme tragedia on messu, kirjamessu. Mikä se on. Messukirjan toki ymmärtäisin. Eikö Mikkokin sellaisen näpelöinyt. Akrikola, lippu pihalla heiluu, Mikonko iloksi. Älä messua, rauhotu. Kirkossa pappi messuaa.

Karjamessuilla esitellään karjaa. Kirjamessuilla tyrkytetään kirjaa. Ja jaellaan viisauksia. Kolikot kilisevät kuin aneet ennen. Kirja on paavin ane. Kuplasta syntyy kupoli, villa lante.

Ihmiset säntäilevät käytävillä, välttelevät toisiaan, tärkeintä on katsoa ohi. Poesian nuorikko ständillään säpsähtää, pyörähtää selin pikapikaa, tarraa kännykkään, räplää nääs - jäävät vihkonsa ostamatta, en koske selinkääntyjien lappusiin. Päälavalla meidät istutetaan penkkeihin. Olethan hiljaa, spektaakkeli alkaa, vuorosanat on sovittu. Verho raottuu. Anu ja Jaakko astuvat lavalle rinta rinnan, rinnoin pöyhkein, naamoin levennein. Olemme kuulolla, varomme liikahtamasta, yksi tuijaa kännyään salaa.

Olen iloinen että teitä on näin paljon, alkaa Anu. 

Messu on nykykulttuurin kuva. Ei runoa paimen, kaukana jumaltarinat. Mahanpohjassa tuntuu kun lähestymme Keilaniemeä, kertoo samainen Anu. Heillä on sama tauti, Anulla ja Mirkalla. Ei saa olla asutettu eikä astutettu. Aatelinen, herttua, kuninkaallinen olla pitää. Jotta tutkittavaksi kelpaa ja kirjan aiheeksi. Naiset ovat turhamaisia. Yliopistolla ainakin ja messuilla.

Kirja ja kirjoitus on ihmisten oivallusten muistiinkirjautumisen ja kasvun tarina, kirjoittaa Irene Papyrus-kirjassaan. Pappien palatseista kirjoitus levisi nummille. Aakkosten ja kirjoituksen myötä hiljaiset ja maaksi maatuvat voimaantuivat. Samasta syystä vihataan tänään nettiä. Vertaisten aateluus väljenee. Meitä ette vangitse, yrittäkää vaan. Herjata voitte.

Hesiodos - Euroopan ensimmäisen minäkertoja, Irene jatkaa. Minäkertoja on myös Annie Ernaux, ei piittaa vallasväki hänestä. Mutta Töitä ja päiviä, Jumalten syntyä luetaan yhä.

Arkhilokhos - Euroopan ensihäirikkö, jatkaa Irene. Arkhilokhos oli reteä, kertoi ylpeänä kuinka hän pakeni taistelukentältä, viskasi kilpensä. Jääköön kilvet ja vaakunat, ristit ja ritarit, Ritarikadulle.

Aleksanteri - kunniani olkoon koota maailman kaikki kirjat. Niilin suistolle. Tuli lie polttanut. Mutta kivi, Rosetta ei pala. Kävimme sitä katsomassa. Aleksanteri oli kaikkien aikojen suuri isottelija, matkan varrella tappoi Gazassa ihmistä määrän johon Israel ei ole vielä pystynyt. Netanjehulla tekemistä.

Cassiodorus - antiikin ajattelu kirjoineen kaikkineen Vivariumiin, luostarin suojiin. Vivarium, tarkoittaako se elonkehtoa? Missä on kehtomme tänään. Minulla on ymmärrysarkisto 40 vuoden ajalta. Arkisto on Vuorikadulla. Tänään selasin yhden kansion, yhden noin sadasta. Taivas niitä tyyppejä, ja näyttelyitä, ja kirjoja, ja kuvia.

Filosofian lohdutus Boethiuksen sellissä. Ei lohduta filosofia tänään. Itäsuomen yliopistosta ulos koko filosofia. Autokauppias Laakkonen sen jo taannoin keksi ja käski. Filosofian tyhjiön täyttää 131 uutta aloituspaikkaa datatieteessä. Mitä on data. Ai tiedettä. Ostinko flooraa vai nooraa, sitä on data. Kuusamon mies änkesi itsensä rehtoriksi. Parempi kun ei olisi. Kuusamo on ymmärryksen hauta. Tulee murrot, tulee määtät.

Messuilla olemme nurin. Messuilla olemme karjaa. Istu hiljaa, älä notkua, kuuntele, usko.

Ohjelman kokoaminen on ollut runsaudenpulan kanssa taistelua. Teemamme on rakentava debatti. Lavoilla nähdään avoimia, tasa-arvoisia, reippaita yhteenottoja, kehuu Ville, salajohtaja.

Huvitan itseäni pohtimalla onko debatoijissa puruveden muikunpyytäjää, keiteleen mummoa, betonin rappaajaa, kiven poraajaa, vesurinterottajaa, persua, hyllytettyä, eduskunnan takuupalkkaista, päiväkumpua, tossavaista, leivänjonottajaa, deLilloa, tyhjyyksien kertojaa.

Kaksi päivää etsin Blåfieldin debattia. en löytänyt. Kirjallisuus on, on hesari. Se kuvaa millainen maailma on. Me tiedämme sen kertomatta.

Keitä he jättävät messuilta pois. Mitä esille saa mitä pimentoon jää. Messut ovat kulttuurivaltaa. Vallan henki toteutuu pieninä valintoina, kaheksan kuplan kirjana, kiva kun teitä on näin paljon. Narulla sidottuja, kokonaisia luokkia. Kukaan huomaa. Hölmöä hiljaa.

Messut ovat monopoli ja messuilla on monopoleja. Kalliolla vuosikymmenestä toiseen oma lava, Iinan pohkeet vilkkuu, ei vain pohkeet. Ylen kirjabodarit matkimaan.

Vallasmedialla lavat ja ajat, suurin ja korkein kuin tuomiokunnan saarnatuoli? Puhaltuu. 

Vieras ystävä, otsikoi Christopf Hein kirjansa 1982. Olemme vieraita, emme ystäviä. Christopf tunsi itsensä kuulumattomaksi, vieraaksi. Ystävä kenelle. Missä. Miksi. Välittää, välittyä. Olen väli, en välitä. Kuulumattomuuden mestari, en ole tähkäpää, en suna. Olla olematta. Harjaantuu.