Humina tuulen, taipumus kuusten latvain

Avaruuksien sykkivässä suppilossa katsomme tulosuuntaan, taapäin, alaspäin, historiaan miksei niinkin. Inversoimme, käänteistämme. Tähyten toiseen suuntaan, tulevaan, perhostamme, efektoimme. Siiven iskusta päättelemme kaikkeuden kulun josko sen arvata osaamme, havaita halaamme.

Inversion matematiikkaa yliopistolla opettaa itseensä ihastunut ilon sammuttaja. Mieluummin luen Ivar Ekelundia. Johtolanka löytyy pienestä: pullan taive, leipurin muunnos, virus, rauniot maaksi jyrännyinä, pilkistää putken pää. Pienen auki kerimme. Pienestä kiertyy näkymä suomen, euroopan, maailman kulkuun. Veräjä aidassa, loihdimme sukupolven tarinan, Kullervon kulun. Itkee paimen. Vergilius lohduton, mannut viety, rooma romuksi käy. Augustus maat silpoi, otti pois, sotilaalle, tunnotolle. Ei kunnia vaan viha, viha pohjatoin. Vihollisemme valtio on, sanokoon Sixten Korkman mitä tahansa.

Humina tuulen, taipumus kuusten latvain.

Pallolla ei ole reunaa. Ei myöskään maapallolla. Maapallo, vesipallo, ilmapallo. Kulje suoraan, mene eteenpäin, mihin tulet. Paikkaan mistä lähdit. Paikka on kaikkeus. Pallon pinnalla ihmiset, silloin kun heitä oli vain niukasti, etsivät paikkaa mihin aurinko paistaisi, missä olisi lämmin, pehmeä hiekkapeti. Ei ollut rajaa, ei reunaa. Peuran perässä kuljettiin, hyljen vahdissa, teeren tenässä.

Mistä tulivat rajat, kuka keksi rajan, veti viivan, asetti pyykin. Kuka sanoi, tämä on minun. Kuka määräsi osingon maksettavaksi, veron kannettavaksi.

Kustaa Vaasa loi valtion, oman valtansa alustaksi, tahtoi veron. Ruotsi luuli olevansa mahtien mahti, hallita Euroopan, liivin ja puolan. Pultava uskon kaatoi, meni liivi, ehtyi vilja, väheni ruoka, poltettiin pohjan maa, surmattiin väki, lapset orjiksi Venäjälle, kymmenin tuhansin. Hyvä että edes teemu kertoo, muiden en ole kuullut. Hailuodossa satoja verivaluksi, kirveellä ja tapparalla, maalle tuli nälkä, katosi käsien voima.

Rauhan raossa erämaiden samoojat, hirven hiihtäjät verolle saatava, suolakalat herttuoille kuskattava. Maa rajoiksi vedettävä, verotiloiksi jaettava, isojako yli kylien.

Paljon oli maata savon mailla, pohjan mailla, ei kaikkea jaetuksi hirvitty. Keksi aasain jengi Tukholmassa: laaja maa on meidän, kruunun. Syntyi valtion metsä, aukon hakkaaja, haavan kaataja, pölkyn jättäjä, pinnan äestäjä. Omavaltaista kaikki on vaan. Viekkaudella viety, omaksi väitetty. Tuota pikaa ehtivät apajalle yhtiöt, vodkapullo povessa. Turvekiintoiset oli ulos heitettävä, betonipykääjien armoille, pankkien vangeiksi, asunto-orjiksi.

Viruksen päivänä 7.4.2020 ajoin pyörällä Helsingin jätkäsaaressa, meren täytössä, kärkeä myöten. Maailmasta ei löydy kirjailijaa joka Jätkäsaaren absurdismin, surrealismin sanoiksi pukisi. Siellä on työvoimanne, te yrittäjäiset. Maailma on sietämätön, onneksi tuli virus, kaivinkone merehen kaatukoon.

Kasvoi kylä, sikisi väki, pahnassa sika vinkui. Saunoissa päitä syntyi, pirtin aumoissa yleni. Ei kaikki padalle mahtuneet. Koheni hirsinen talo metsän laidalle, leveni pelto, kuokka ja kivi, kimmahti turve, harkkien paruttavaksi. Talkoilla katot pantiin, tuhmat vitsit lausuttiin. Siitä työvoima tiintyi, liikaväestöksi nimesitte, jaloistanne karkotitte, tieron tielle, betonia mylläämään, jätkän saarta kauhomaan, narratuiksi hyvinvoinnin, viruksen yhyttämiksi, arkkujanne kasapäin. Vankilaksi elomme loitte.

Nyt työvoimaksi huudatte, parsapenkin parkujaksi, mansikan polkijaksi, puolukkaisen poimijaksi. Muinoin tupa täyttyi, puolukkata korvot täynnä. Tänään tupa kylmillänsä. Pata keittäjää vartoo, tuli ei sammua suostu. Kullervolla silmät kostuu. (sivu 116).

Vangeiksi on meidät pantu. Raja reunalle vedetty, uusi maa on vanha maa. Armeijat on apunansa. Kullervo on kohtalomme. Puhummeko miekallemme. Mihin kääntyy miekan mieli. Osuu miekka rintahamme, sisko jo koskessa vuoluu. Ratsun selkään, sotamaille, tiedon viisaat alentukoot, teiden sulut murentukoot.

Euroopalta ruoka ehtyy, pelko uusi ilmaantuvi, viriää viruksen lento. Tosentit ja pretereiot: oikeus, oikeus, oikeus. Oikeus kellä? Viruksella? Ihmisellä? Vanhuksella? Peltomäellä? Kaikaa huuto: filippiinit elvyttävä, puskan juureen sidottava, porkkanoiksi, mansikoiksi.

Mansikat poimimatta, parsat paahtumatta. Kerran meidät lähetyitte, tiluksilta karkotitte, runoilijan muretuitte, tule teille emme, kyyki itse. Meidän vuoro raja vetää. Tiedeväki päivillänsä, puhukoot ja pussailkoot. Vedämme rajan, meidän vuoro. Minkä avaan, minkä rajaan.

Rajat uusiksi auetkoot. Maailma rajoista pääsköön. Ei ole meillä valtiota, emme piittaa rajoistanne. Hämäläinen, lappalainen, savolainen, karjalainen, niin tulemme mekin. Neitsyelle maalle, maa meiksi tulkoon, ja me maaksi.